Israelissa on julistettu sotatila. Uutisista voi lukea, mitä hirveyksiä on tehty, joten minun ei ole tarpeen niitä toistaa tässä.
Kun syyskuussa, kauan ennen terroristien hyökkäystä, aloin kirjoittaa näitä blogauksia Jerusalemista, päätin etten keskity paikallisiin ongelmiin ja konflikteihin. En siksi, etten niistä tietäisi tai välittäisi. Olen niistä hyvin tietoinen. Niistä kyllä saamme lukea aivan riittävästi mediasta. Ei minulla ole lisättävää.
Sen sijaan haluan tietoisesti kertoa aivan jostakin muusta. Miten arki sujuu tai ei suju? Sotatilankin aikana on arkea. Mitä teen ja tutkin täällä? Mitä ajatuksia arjen elämä ja työni herättää? Mikä täällä on ihmeellistä ja mikä tavallista?
Ajattelin jatkaa tällä linjalla, vaikka päätös välillä horjuu ja tekee mieli vain kauhistella. Kauhistelu ei auta. Ajattelen, että teen sitä, mitä osaan: tutkin ja kirjoitan. Se on tavallaan minun hartaudenharjoitustani: ora et labora. Uskonnoton kun olen, en rukoile, mutta mietiskelen ja teen työtä. Yritän sitä kautta muuttaa maailmaa siedettävämmäksi paikaksi.
-Tiedän myös, sanoi Candide, että meidän tulee viljellä puutarhaamme.
-Olette oikeassa, sanoi Panglos, sillä kun ihminen pantiin Edenin yrttitarhaan, pantiin hänet sinne ut operatur eum, viljelemään sitä, joka seikka jo todistaa, että ihminen ei ole luotu lepoa varten.
-Tehkäämme siis työtä älkäämmekö viisastelko, sanoi Martin. –Se on ainoa keino tehdä elämä siedettäväksi.
Voltaire, Candide (suom. J.A. Hollo).
