Yleensä jälkimaailma muistaa Brutuksen murhaajana, salaliitossa Julius Caesarin tuhoamiseksi (”Sinäkin, Brutukseni”). Marcus Junius Brutus (85-42 eaa) oli roomalainen aristokraatti, joka oli suuntautunut filosofiaan. Häneltä itseltään ei valitettavasti säilynyt kirjoituksia, mutta hänen kirjallisiin ja filosofisiin harrastuksiinsa viittaavat monet antiikin kirjoittajat kuten Cicero, Seneca ja Plutarkhos.
Juuri Brutuksen filosofiseen puoleen porautuu Markku Kailaheimon oppinut teos Brutuksesta: Stoalaisesseitä (Kirjokansi 2016). Ensimmäisessä esseessään Kailaheimo pohtii kysymystä Brutuksen filosofisesta suuntautumisesta, josta antiikin lähteet mainitsevat välillä stoalaiseksi, välillä akatemialaiseksi, ja päätyy nimeämään Brutuksen stoalaiseksi. Voi tietysti kysyä, olivatko kaikki, esimerkiksi roomalaiset aristokraatit, itse kovin tarkkoja kiinnittymään tiukasti johonkin filosofiseen koulukuntaan. Oliko tämä identiteettikysymys?
Monet antiikin kirjoittajat mainitsevat Brutuksen kirjoittaneen tutkielman hyveestä, ja Brutuksen hyvefilosofia onkin Kailaheimon toisen esseen aihe. Brutuksesta tuli myöhemmille roomalaisille ankaran tasavaltalaisen vapauden, hyveen ja miehuullisuuden kuva. (Joillekin hän oli tietysti petturin perikuva). Brutuksesta tuli traaginen hahmo, joka oli valmis asettamaan valtion parhaan omien yksityisten tavoitteidensa edelle, kuten Plutarkhos Brutus-elämäkerrassaan toteaa.
Kolmannessa esseessään Kailaheimo käsittelee attikismia ja stoalaista retoriikkaa. Cicero antoi puhetaidosta kertovalle kirjoitukselle nimen Brutus juuri tämän Brutuksemme mukaan: Brutus esiintyy tässä dialogissa yhtenä keskustelijoista Ciceron itsensä ja Atticuksen lisäksi, ja Brutuksella on jonkinlainen provosoijan rooli keskustelussa. Brutus oli myös tunnettu retoriikan taidoistaan. Kailaheimon Brutuksesta: Stoalaisesseitä on hyvä muistutus siitä, että Brutus oli paljon muuta kuin yksi Caesarin murhaajista.
