Olen lueskellut Friedrich Schillerin tutkielmaa Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta (Tutkijaliitto 2008, suomentanut Henriikka Tavi). Alkuteos Über naive und sentimentalische Dichtung ilmestyi kolmena eri kirjoituksena vuosina 1795-1796.
Schiller jakaa runouden (ja runoilijat) naiiviin ja sentimentaaliseen sen mukaan, miten maailmaa hahmotetaan. Naiivi on luontoa, kun taas sentimentaalinen on luonnosta irtaantunut. Schillerille erityisesti antiikin kreikkalainen kirjallisuus (tai siis osa siitä, Homeros etunenässä) oli naiivia ja tuota luontoa.
Schillerin tutkielmalla on ollut suuri vaikutus länsimaiseen kirjallisuuskäsitykseen. Meillä on paljon yhteistä Schillerin kanssa, vaikka täytyy myöntää, että tunnen tiettyä vierautta kun luen kauniista sieluista, luonnosta tai neroista lausumassa ”jumalten sanoja lapsen suusta” (s. 30) tai esimerkiksi:
”Nerous on kaino, koska luonto on aina kaino; mutta nero ei ole säädyllinen, koska ainoastaan turmeltuneisuus on säädyllistä. Nerous on ymmärtäväistä, sillä luonto ei voi koskaan olla ymmärtäväisyyden vastakohta; mutta nero ei ole viekas, sillä ainoastaan taide voi olla viekasta. Nero on uskollinen luonteelleen ja taipumuksilleen, mutta ei niinkään sen takia, että hänellä on periaatteita, vaan koska luonto kaikessa horjahtelussaan yhä uudestaan palaa edelliseen tilaansa, palauttaa aina uudelleen vanhan tarpeen. Nero on vaatimaton, jopa kömpelö, koska nerous pysyy aina itselleen salaisuutena, mutta nero ei ole pelokas, koska hän ei tunne kulkemansa tien vaaroja.” (s. 29, suom. H. Tavi).