Konferenssiesitelmää kirjoittaessa harhauduin selvittelemään latinan sanaa curiositas, uteliaisuus, tiedonhalu. Kreikan vastaavat termit ovat polypragmosyne ja periergia. Antiikin kirjallisuudessa substantiivi curiositas esiintyy ensimmäisen kerran kenelläpä muulla kuin Cicerolla. Adjektiivi curiosus, utelias, on klassisen ajan kirjallisuudessa yleisempi. Ciceron jälkeen substantiivi curiositas yleistyy Apuleiuksen myötä.
Apuleiuksen romaanissa Muodonmuutoksia eli Kultainen aasi uteliaisuus on kantava teema. Päähenkilö Lucius on aivan liian utelias (tai väärällä tavalla utelias), ja vääränlaisen tiedonhalun takia hän muuttuu taikakeinoin aasiksi. Apuleiuksella curiositas liittyy magian harjoittamiseen. Yhteys taikuuteen on myös kreikan termillä periergia, uteliaisuus. Tiedonhalu voi olla vaarallista, jos ihminen ylittää inhimillisen tiedon (oletetut) rajat.
Plutarkhos kirjoitti esseen Uteliaisuudesta, Peri polypragmosynes. Kreikan sanan polypragmosyne voi kääntää myös urkkimiseksi tai sotkeutumiseksi toisten asioihin. Se kuvaa myös yleistä puuhakkuutta vähän kaikkiin suuntiin, multitaskingia (eräs antiikin kirjoittaja tarjoaa latinankieliseksi vastineeksi sanaa negotiositas, toimeliaisuus). Plutarkhos pitää polypragmosynetä vahingollisena mielentilana. Sen sijaan että ihminen kiinnittää huomiotaan kaikenlaisiin katuelämän ilmiöihin, temppuilijoihin ja seinäkirjoituksiin ja nuuskii toisten asioita, hänen pitäisi keskittyä tärkeisiin asioihin, kuten luonnonilmiöiden tarkkailuun.
Sosiaalisessa mediassa roikkuminen olisi Plutarkhokselle varmasti pahimman luokan polypragmosyne.
Samoilla linjoilla on Seneca esseessään De brevitate vitae, joka on ilmestynyt vastikään suomennettuna (Elämän lyhyydestä, suom. Juhana Torkki, Otava 2018). Ihmisen ei pitäisi tuhlata elämäänsä joutavaan kuten pallopeleihin tai paistattelemaan itseään auringossa. Myös nykyajan senecat usein halveksivat näitä huveja, mutta yllättävää kyllä antiikin Seneca pilkkaa myös kirjallisuuden tutkimiseen liittyvää uteliaisuutta silkkana turhuutena. Ketä kiinnostaa se, kuinka monta soutajaa Odysseuksella oli laivassaan tai kirjoitettiinko Ilias ennen Odysseiaa vai päinvastoin tai kirjoittiko eepokset yksi ja sama runoilija? Tylyä tekstiä. P.G. Walsh toteaa vuoden 1988 artikkelissaan, että Seneca noin vain kuittaa koko 1800-luvun Homeros-tutkimuksen roskiin.
Senecan, Plutarkhoksen ja Apuleiuksenkin viesti on, ettei ihmisen kannata tietää enempää kuin on välttämätöntä. Mikä sitten on tarpeeksi? Useimmiten, varsinkin stoalaisessa filosofiassa oikeanlainen tiedonhalu oli sitä, mikä edisti pyrkimystä hyveelliseen ja hyvään elämään.
Miten johduin näihin selvittelyihin? Tarkoitukseni on kirjoittaa esitelmää Rooman kristityistä keisareista, jotka yrittivät valvoa alamaistensa ennustustoimintaa. Polypragmosynen vallassa olen puuhaillut ja lukenut kaikenlaista teeman liepeiltä.
Menu
