Tuskin olen ainoa, joka Vergiliuksen Aeneis-eeposta lukiessaan on tuskastunut hahmoon nimeltä Lavinia. Lavinia on olento vailla omaa tahtoa. Hän on neito, kuninkaan tytär, jolla käydään kauppaa ja sinetöidään liittoja ja josta lopulta käydään Latiumissa sotaa.
Ilmeisesti Ursula Le Guin on ollut yhtä ärsyyntynyt Lavinian värittömyyteen, koska hän on kirjoittanut Laviniasta romaanin (Lavinia 2008), jossa tämä saa oman äänensä. Siinä Lavinia osoittautuukin ihmiseksi, joka pyrkii toteuttamaan kohtaloaan siinä, missä myytin sankari Aeneas. Hän uhmaa parhaansa mukaan äitiään ja isäänsä.
Lavinia valittaa, että hänen runoilijansa ei antanut hänen lausuttavakseen sanakaan. Nyt hänen on itsensä otettava sanat haltuun runoilijaltaan. Lavinia ja hänen runoilijansa Vergilius tapaavatkin Albunean pyhässä lehdossa. Vergilius (joka tekee kuolemaa) tajuaa tehneensä suuren erehdyksen, kun ei tullut koskaan kunnolla katsoneeksi Laviniaa. Vergiliuksen kun piti keskittyä kertomaan mitä miehet tekivät. Kirjan lopussa Lavinia toteaa anteeksiantavasti, ettei edes runoilija osaa kirjoittaa kaikkea aivan oikein.
Le Guinin kuvaama Latium metsineen, joensuistoineen, pyhine paikkoineen ja lammaslaitumineen on kiehtova paikka. Aeneas on kokenut keski-ikäinen, vahva johtaja, tuskainen velvollisuudentunnossaan. Kilpakosija Turnus on itsekeskeinen nuori koheltaja, joka levittää tuhoa ympärilleen. Le Guin luo kuvaa myyttisestä Latiumista, jonka asukkaiden tavat ja uskonnolliset rituaalit muistuttavat Rooman tasavallan perinteitä. Roomalaisten vanhat rituaalit tietysti juonsivat juurensa kaukaa Latiumin muinaisuudesta. Kirjasta näkyy Le Guinin suuri rakkaus Vergiliukseen.
Lisää Laviniasta täällä ja täällä.
Ja vielä lisää: Mitäpä ei maailmassa olisi tutkittu … Fiona Cox, Virgil’s Presence in Contemporary Women’s Writing. Classical presences. Oxford; New York: Oxford University Press, 2011, josta arvostelu Bryn Mawr Classical Review’ssa.
No comment yet, add your voice below!