Halusin päivittää jo pölyttynyttä tietouttani suomalais-ugrilaisista kielistä ja lukaisin Johanna Laakson kirjan Karhunkieli. Pyyhkäisyjä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen (SKS 1999).
Karhunkielessä esitellään hyvin tiiviisti (130 sivussa!) perusasioita suomalais-ugrilaisten kielten historiasta. Laakson ote on varovainen ja järkevä. Kirjoittaja oikoo monenlaisia romanttisia väärinkäsityksiä, joita kielisukulaisuudesta on aikojen saatossa kummunnut. Esimerkiksi:
”Tässä siis suomalais-ugrilaisuuden koko kuva: kielten yhteinen alkuperä ja siihen palautuvat ominaisuudet. Mikään muu piirre, nenänmuoto tai DNA-jälki, runomitta, maailmankatsomus tai rakennustapa, ei ole osoitettavissa yleisesti ja ainoastaan suomalais-ugrilaiseksi” (s. 48).
Romanttiset käsitykset heimoveljeydestä ovat olleet osa suomalaisen identiteetin rakentamista. Laakso kuvaa, miten 1800-luvulla unkarilaiset etsivät itselleen suurta sukua. Joillekin unkarilaisille oppineille oli suuri pettymys, kun kielisukulaisuus suomen kielen kanssa jäljitettiin. Suomalaiset kun olivat unkarilaisten silmissä primitiivinen kansa, aikalaisen sanoin:
”joka ei koskaan ole tehnyt urhotöitä, vaan juonut koko elinaikansa hylkeenrasvaa, ja siinä koko hänen historiansa” (s. 108).
2 Comments
Tuo viimeinen lainaus on hieno, kiitos siitä! Sehän pitäisi saada koulukirjoihin kaikenlaisen kansallishehkutuksen rinnalle.
Hylkeenrasvan juonti kansallisen identiteetin rakentamisen kulmakiveksi!
Samaisesta kirjasta luin, että 1800-luvun unkarilaiset oppineet olisivat toivoneet sukukansakseen vähän maineikkaampia kansoja kuten hunneja ja turkkilaissukuisia kansoja.